Studiovarustamon ammattilaisvinkit sarja saa jatkoa pitkän linjan keikka- ja tapahtumakuvauksen ammattilaisen Tiia Öhmanin vinkeistä festarikuvauksen maailmaan. Vaikka kesän kovin festarisesonki alkaakin jo hiipumaan on Tiian vinkit ajankohtaisia jo tulevalle vuodelle ja tulevalle sesongille.
Live-esiintyjien kuvaaminen ei aina ole se valokuvauksen helpoin laji, mutta parhaimmillaan se on erittäin palkitsevaa.
Aloitin keikkakuvauksen vuoden 2006 paikkeilla, jolloin seurasin ahkerasti juuri pinnalle noussutta Poets of the Fallia. Ensin kuvasin pienellä pokkarilla vähän mitä sattuu, mutta pikkuhiljaa opin enemmän ja enemmän valokuvauksen saloista, ja pienten onnistumisten myötä innostuin lajista tosissani. Aloinkin vähitellen päivittää kalustoani paremmaksi sekä objektiivejani valovoimaisemmiksi.
Harrastuksen jatkuttua, taitojen kartuttua ja vuoden mittaisen valokuvakoulun myötä minusta tulikin lopulta myös ammatiltani valokuvaaja. Nykyään kuvaan enimmäkseen tv- ja elokuvatuotantojen stillejä ja markkinointikuvia, yritystapahtumia sekä muuta henkilökuvaa, mutta rakkaus keikkakuvaukseen on säilynyt kaikkien näiden vuosien ajan.
PMMP:n (toinen) paluu! Provinssista viisastuneena osasin Ruisrockissa hakeutua jo valmiiksi sopivalle kohdalle tätä kuvaa varten juuri ennen kuin Paula ja Mira pyyhälsivät lavalta catwalk-tyyppiselle korokkeelle yleisön eteen.
Ihana Måneskinin basisti Victoria De Angelis Provinssin päälavalla.
Tänä vuonna suuntasin Provinssiin parin hyvän ystäväni kanssa saatuani kuvausluvan tapahtumaan. Kuvaan yleensä mahdollisimman kevyellä kalustolla eli yhdellä rungolla ja parilla linssillä, mutta pari päivää ennen Seinäjoelle lähtöä innostuin kyselemään vuokrakameraa Studiovarustamolta. Live-esiintyjiä kuvatessa — varsinkin silloin kun kuvausaikaa on vain ensimmäiset kolme kappaletta — on tosi ratkaisevaa se, ehdinkö reagoida nopeasti vaihtuviin tilanteisiin.
Ajatus nimenomaan Provinssin muutamaan huippuesiintyjään panostamisesta tuntui oikealta ratkaisulta.
Jos kyse on hää-, tapahtuma- tai keikkakuvauksesta, lähden yleensä liikkeelle mahdollisimman kevyellä kalustolla. Painoa kuvauskalustosta kertyy kuitenkin nopeasti paljon, joten repun tai muun kameralaukun on oltava tarkoitukseen sopiva ja selälle sekä hartioille ystävällinen.
Itselläni on jo muutaman vuoden ollut käytössä Lowepro Freeline BP 350 AW -merkkinen reppu, josta löytyy tilaa kahdelle rungolle linsseineen, läppäritasku, isompi tasku muille tarvikkeille sekä useita pikkutaskuja akuille, muistikorteille ja muulle tilpehöörille. Repun materiaali myös kestää likaa, pientä sadetta ja muita roiskeita tosi hyvin ilman sadesuojaakin.
Provinssiin mukaani lähtivät runkoina Canon EOS R ja Canon EOS R5, objektiiveista Canon RF 28-70mm f/2L ja RF 70-200mm f/2.8L sekä nopeita SD-muistikortteja, vara-akkuja ja laturi; muina tarvikkeina repussa kulki mm. läppäri, muistikortinlukija ja ulkoinen 2 teran kovalevy, sekä vielä Applen SD-lightning -muistikortinlukija, jolla saan siirrettyä lennossa kuvia kortilta puhelimeen.
Kyseisissä Canonin kamerarungoissa on toki myös sisäänrakennettu wifi/bluetooth-yhteys kuvien siirtämiseen, mutta varsinkin useamman mutta varsinkin useamman kuvan siirtäminen kerralla hoituu kortinlukijalla hieman nopeammin ja akkuystävällisemmin. Kuvien selaaminen ja pikaiset valinnat tuntuvat muutenkin helpommilta iPhonen omalla kuvaohjelmalla kuin Canonin sovelluksessa.
Vara-akuista erityisesti vielä mainittakoon rungonhakureissulla Studiovarustamon valikoimista bongaamani SmallRig 4264 -akku, eli Canon LP-E6NH -akkua vastaava mökäle — USB-C -latauksella! Ihan mahtavaa, että nyt pidemmilläkin reissuilla voi tarvittaessa ladata kameran akkua kännykän varavirralla.
Studiovarustamolta sain mukaani myös nahkaiset kameravaljaat (engl. camera harness) kahden rungon kätevään kantamiseen ja nopeaan käyttöön. Kyseinen valjasmalli oli käyntihetkellä loppunut myyntivarastosta, mutta kuulemma mallia kehitellään paraikaa yhdessä kotimaisen valjasvalmistajan kanssa entistäkin paremmaksi.
Kameravaljaitahan löytyy muistakin matskuista valmistettuna kyllä, mutta omaan silmääni noissa nahkaisissa, käsityönä valmistetuissa on vaan jotain mahtavaa magiaa. Nahka rokkaa!
Lisäksi kamerarepustani löytyy useimmiten paljon muutakin tilpehööriä, kuten esim. vanhempia muistikortteja varalle (näiden säilömiseen käytän nykyään esim. apteekista löytyviä, peltisiä minttupillerirasioita!), linssinpuhdistusliinoja, aurinko- ja silmälasit ja vesipullo, eli erilaisille lokeroille ja taskuille löytyy kyllä käyttöä.
Festivaaleille ja pitkille kuvauspäiville pakkaan mukaan myös ehdottomasti mukavat kengät, vaihtosukat sekä tarpeeksi vaatetta yllättäviinkin sääolosuhteisiin. Kesäpäivinä ja esimerkiksi Espanjan auringossa kuvatessani kannan mukanani myös aurinkolippaa, sillä olen kirkkaalle paisteelle hieman migreeniherkkä ja kunnon turistilippa sallii minun kuvata ilman aurinkolaseja.
Artistien kuvaamisessa ensimmäinen varmistettava asia on tietenkin kuvauslupa. Vielä viime vuosiin asti järjestelmäkameroita ei saanut tuoda ilman erillistä lupaa ainakaan suurimmille rock-klubeille (Tavastia, Pakkahuone jne.) ja sama pätee useimpiin festareihinkin. Siksi olikin kiva huomata että tätä käytäntöä on muutettu ainakin Provinssissa ja Ruisrockissa, jonne tavallisella festarilipulla osallistuva katsojakin saa nyt tuoda mukanaan järkkärin.
Kuvauslupaa klubikeikoille ja konserttisaleihin haetaan yleensä artistin managementilta, kun taas festivaaleille media-akkreditoinnin kautta. Akkreditointilomake löytyy useimmiten tapahtuman nettisivuilta, mutta hakemus ei automaattisesti takaa pääsyä tapahtumaan. Median edustajille mediapassi irtoaa ymmärrettävästi helpommin kuin meille freelancer-kuvaajille ja -sisällöntuottajille, mutta yllätyksekseni pääsin kuin pääsinkin hausta läpi ja kuvauslupa irtosi sekä Provinssiin että Ruisrockiin. Luulen, että tätä edesauttoi kiva (ei edes valtava) määrä someseuraajia sekä melko kattava keikkakuvien portfolio nettisivuillani.
Tikkurila Festivaalilta omaan hakuuni tuli tänä vuonna hylky, tähän veikkaan syyksi festarien sijaintia pääkaupunkiseudulla — Tiksiin on Helsingin medioidenkin edustajienkin helpompi lähteä jutuntekoon kuin Seinäjoelle tai Turkuun.
Artisteilta itseltäänkin voi kysellä pääsyä mukaan festareille, mutta oman kokemukseni mukaan jokaisella isommille lavoille nousevalla esiintyjällä löytyy luottokuvaaja jo omasta takaa.
Eli jos haluat päästä kuvaajana tapahtumiin etkä vielä ole hommassa kovin kokenut, suosittelen aloittamaan kuvauslupien kyselyä vaikkapa pienempiin tapahtumiin, joille ei ole niin kova tunku. Myös pienemmillä klubeilla soittavat artistit varmasti mielellään ottavat keikoilleen portfoliota rakentavan kuvaajan.
Ihana Kuumaa Provinssin päälavalla.
Pitkältä tauolta keikkailemaan palannut Jenni Vartiainen sekä upeat tanssijat Provinssin päälavalla.
Festarikuvauksessa ja isompien areenoiden konserteissa säännöt ovat yleensä kaikissa samat: kuvausluvalla pääsee lavan ja yleisön väliin nk. photopittiin kolmen ensimmäisen biisin ajaksi. Salamaa ei saa käyttää. Joskus poikkeusjärjestelyjäkin on; tänä vuonna Provinssissa esimerkiksi Sexmanen lavan eteen pääsi vasta hieman myöhemmin, koska ensimmäisten biisien aikana nähtiin paljon pyroja, joiden aikana olisi saattanut valokuvaajalta kulmakarvat kärvähtää.
Hyviin festarikuvaajan tapoihin kuuluvat ajoissa paikalle saapuminen (festareilla noin 10 minuuttia ennen ilmoitettua esiintymisaikaa — tapaamispaikka ja photopitin sisäänkäyntiportin tiedot löytyvät yleensä median ohjeistuksesta), muiden kuvaajien kunnioittaminen tilaa antamalla ja kuva-alan edessä liikkumista välttämällä. Ripeä kyyryjuoksu kannattaa siis harjoitella kuntoon ajoissa!
Artistia ei luonnollisestikaan pidä lavalla häiritä eikä yleisön näkyvyyttä estää liian pitkissä pätkissä kerrallaan.
Usein pitissä häärii myöskin videokuvaajia, esimerkiksi esiintymislavojen sivuscreeneille livekuvaa kuvaavia henkilöitä. Heillekin on annettava työrauha eli vapaus kuvata eri suuntiin sekä artistia että eturivin yleisöä. Meidän stillarien on hieman helpompi “keskeyttää” kuvaaminen hetkeksi ja etsiä nopsasti jokin toinen kuvakulma.
Se kolmen biisin lyhyt ikkuna etualalta kuvaamiseen on siis melko hektinen ja erityistä tarkkaavaisuutta vaativa, mutta vaativuudestaan johtuen ainakin itselleni myös mukavasti adrenaliinipitoinen tuokio — sekä tietysti kuvien onnistuttua erittäin palkitseva sellainen.
Photopitissä häärääviä kuvaajia sekä eturivin faneja Louis Tomlinsonin keikalla Ruisrockissa.
Provinssissa artisteja sai kuvata melko vapaasti, mutta joskus kansainväliset ja suositut artistit vaativat jonkinlaisia erityislupia tai -sopimuksia etukäteen. Tänä vuonna ainakin Måneskinin kuvaus oli mahdollista vain kuvaussopparin allekirjoittamalla; tästä tiedotettiin median edustajille viestitse, sen jälkeen sopimuksen lukeminen ja nimmarointi onnistui noin tuntia ennen keikan alkua päälavan bäkkärin portilla.
Käärijä ja yllätysvieras Joost Klein Ruisrockin Niittylavalla. Käärijän keikan kuvasin yleisön puolelta läheltä eturiviä.
Sopimuksella artistit haluavat estää heidän brändillään ja kasvoillaan rahastamisen ja muun väärinkäytön, eli en esimerkiksi saisi myydä kuviani eteenpäin kaupalliseen käyttöön tai muulle medialle näin jälkikäteen. Tämä on täysin ymmärrettävää ja ammattimaista, ei siis mikään diivahenkinen poikkeus.
Monet festivaalit myös toivovat, että kirjoitetut jutut ja postaukset lähetettäisiin mediavastaavalle henkilölle tapahtuman jälkeen sähköpostitse. On myös hyvä muistaa tägätä sekä tapahtuma että artistit somepostauksiin huolellisesti sekä tapahtuman aikana että sen jälkeen kuvia julkaistessa. Nämä hyvän tavan teot kannattaa siis pitää mielessä senkin jälkeen, kun festarit ovat ohi ja kuvaaja pääsee istahtamaan edittipöydän ääreen.
