Helmikuinen ilta, Helsingin jäähalli ja Lorna Shoren tarjoilemaa deathcore-huumaa. Sain Sonyltä testiin uunituoreen Sony A7V-rungon sekä Sonyn FE 50-150mm f/2 GM –objektiivin. Hyppäsinpä suoraan syvään päätyyn itselle “uuden” merkin ja rungon kanssa ilman kummempia lämmittelyjä. Eihän tässä ollut tarkoituksena, kun kuvata lempiartistini.
En ole mikään varsinainen tekninen persoona, joten jos kaipaat tarkkoja speksejä, ne löytyvät suoraan tuotekortilta. Tässä kirjoituksessa on enemmänkin kyse siitä, miltä vehkeet tuntuivat tositoimissa.
Keikkakuvaus on tunnetusti hankalaa valon ja vauhdin takia. Rehellisesti sanottuna aluksi sormi meni vähän suuhun Sonyn monipuolisten tarkennusmoodien kanssa, mutta tällä kertaa ongelma oli täysin kuskin puolella, ei laitteessa. Tykkään itse pitää tarkennusta retrohenkisemmin back-buttonilla ja antaa jatkuvan tarkennuksen hoitaa homman. Poimin kohteen, pidän tarkennuksen, sommittelen ja annan kameran laulaa! Alkuun tarkennuspisteet vilistivät pitkin lavaa ja kuvien määrä kolmikertaistui, koska en ollut ihan varma että kuvaanko rumpalia, takaseinää, laulajaa vai mikkiständiä. Kun sain rungon kesytettyä, tarkennus oli juuri niin napakka ja varma kuin Sonylta sopii odottaa. Olen aina ollut melkoisen varma, että Sony on lisännyt jonkun haptisen moottoripärinän tarkennukseen, niin napakalta se tuntui kun tarkennuspiste lukittui Will Ramosiin.
Rungon ergonomia on peilittömien tyyliin kompakti. En omaa kovinkaan suuria käsiä, mutta silti kaipaisin ehkä akkukahvaa kaveriksi, varsinkin isomman lasin kanssa, mutta muuten laite tuntui vakuuttavalta. Tämähän on hyvinkin vahvasti käyttäjälähtöistä ja jollekin pieni koko on etu, toiselle haitta, mutta onneksi lisäkahvat pelastavat tässä tilanteessa heinosti. Sonyltä onkin saatavilla varsin pätevä akkukahva.
Vanhan kuvaaja sormet ei aina meinannut ihan löytää oikeita paikkoja, vaikka mielestäni Sonyn ergonomia on kuitenkin aika hyvä. Jos jostain on ihan pakko naputtaa, niin fiilistelen hieman enemmän ehkä suljinnapin paikasta muissa malleissa, A7V:ssä se tuntuu jäävän hieman taakse, mutta nyt mennään jo sellaisiin lillukanvarsiin ja jokaisen joka on uutta runkoa ostamassa, kannataa aina itse käydä hetki pitämässä kameraa kädessään. Sonyn vahvuuksia on kuitekin käsittääkseni liki täysi customointi, eli jokaisen nappulan ja nipukan saanee muokattua oman maun mukaiseksi. Tähän ei itsellä ollut aikaa, eikä intoa, joka todennäköisesti aiheutti suurimpan osan ongelmista.
Erityiskehuja saa etsin. Olen niitä kuvaajia, jotka haluavat pitää kameran silmällä, ja etsimen kuva oli niin tarkka, etten välttämättä olisi erottanut sitä enää vanhan liiton peilikameroista.
Jäähallin valot aiheuttivat pientä bandingia, joka onneksi poistui anti flicker modella, joten tässäkään ei mitään hankaluuksia syntynyt. Jos runko olisi itsellä jatkuvassa käytössä, ohjelmoisin tämän välittömästi jonkin nappulan alle, nyt runko oli default asetuksilla, mutta kaltaiseni jääräkin löysi oikean paikan, joten parjatut Sonyn menut on selkeästi kokenut hyvän päivityksen!
Olin etukäteen hieman huolissani objektiivin laajan pään riittävyydestä fotopitissä. Turhaan. Sinänsä, en edes tiedä miksi edes huolehdin, koska kuvatessani 24-70mm isommilla keikkapaikoilla olen kuitenkin melkein aina siellä “telepäässä”. Minulle 50mm oli aivan riittävä, mutta en ole niitä, jotka kuvaavat paljon laajakuvia ja siihenhän 50-150mm ei välttämättä ole suunniteltukaan. Siihen käynee paremmin kaveriksi vaikka Sonyn 16-35mm, kovin pätevä lasi sekin! Lorna Shoren kohdalla kuvausaika oli rajattu pyrojen takia vain yhteen biisiin. Olin siis joka tapauksessa pakotettu keskittymään kuvaamaan hieman kauempaa, ja juuri siinä tuo valovoiman ja telen yhdistelmä teki taikoja. Yhden stopin lisä verrattuna esim 70-200mm oli yllättävän iso lisä ja kuitenkin riittävän pitkä polttoväli sai aikaan tosi makeaa kompressiota. Tällä yhdistelmällä sain muutamia urani parhaista kuvista lempiartististani. Jos minun pitäis nyt valita 50-150mm vai 70-200mm ottaisin yhdeksän kertaa kymmenestä tuon 50-150mm mukaan.
Objektiivi oli yllättävän kevyt, vain puolisen toista kiloa ja sitä oli suunnattoman mukava käyttää. Ja se piirto. Kuten jo aiemmin mainitsin, tuo yhden stopin lisäys valovoimaan ja Sonyn skarppi piirto oli jotekin todella makea yhdistelmä. Tykkäsin tästä kun toimistokoira kanin korvista ja ai että, rehellisesti joudun myöntämään että Sonyn FE50-150mm sai minut, vannoutuneen toisen merkin käyttäjän syvästi harkitsemaan Sony leiriin hyppäämistä.
Sony A7V ja 50-150mm f/2 GM on törkyisen nopea ja luotettava yhdistelmä.
Runko tekee sen mitä lupaa eli hoitaa homman tarkasti ja tehokkaasti. Objektiivi taas on todellinen monitoimityökalu, joka voi hyvinkin mullistaa monen tapahtumakuvaajan laukun sisällön. Vaikka A7V ei tuo ihan kauheita lisää A7IV:n se tuo silti kaikkea juuri sopivasti. Sony ei ole lähtenyt luomaan designiä uudelleen, vaan on pysynyt hyväksi havaitussa runkorakenteessaan ja customoitavissa nappuloissa. Jos näistä pitää, ei todellakaan mene mönkään a7V:n kanssa. Kun runkoon lyö kiinni tuon aivan upean 50-150mm, niin syntyy todella hieno kokonaisuus.
Kiitos Sonylle lainasta. Seuraavalla kerralla ehdin ehkä tutustua rungon asetuksiin vähän enemmän ennen keikkaa, mutta onneksi tekniikka pelasti tällä(kin) kertaa kuvaajan.
Kuvat: Sami Kärki
Kuvien luvaton käyttö kielletty
